Koiramme-lehti 10/17

Koiramme-lehdessä 10/17 julkaistu rotuesittely pumista

Teksti Paula Lehdistö

Liike ja ääni yhdistyvät pumissa ainutlaatuisella tavalla

Melko huvittavasta koalamaisesta ulkonäöstään huolimatta unkarilainen pumi ei ole mikään sylikoira, vaan valpas ja vilkas pihavahti, jonka kuuluu hälyttää haukullaan. Hiljaiseksi sitä tuskin saa, mutta koulutuksella haukkumista pystyy rajoittamaan.

Pumi on ollut unkarilaisen maatalon väsymätön kokopäivätyöläinen, joka soveltuu hyvin myös suurten eläinten paimentamiseen. Rotu on älykäs ja saa helposti ihmisetkin tanssimaan pillinsä mukaan, jollei johdonmukaiseen kouluttamiseen paneuduta.

Pumi on kohtalaisen nuori unkarilainen rotu, joka sai alkunsa kun puli risteytyi saksalaisten ja ranskalaisten pystykorvaisten, terrierityyppisten koirien kanssa.

Suomessa pumi sai jo vuosikymmeniä sitten vankan jalansijan ja on ollut täällä viidestä unkarilaisesta paimenkoirasta koko ajan tunnetuin ja suosituin. Suomessa onkin Unkarin jälkeen maailman suurin pumipopulaatio. Myös Ruotsissa pumeja on jonkin verran, mutta muualla maailmassa rotu on varsin harvinainen.

Suomessakin pentumäärät ovat pudonneet huomattavasti 2000-luvulla. Kun vuonna 1991 rekisteröitiin yli 170 pumin pentua, viime vuoden lukema oli enää 54. Kuitenkin kaikki muut unkarilaiset paimenkoiraryhmän rodut mudi, puli, kuvasz ja komondor ovat vieläkin harvinaisempia.

Terrierin tyyppinen paimenkoira

Pumi on neliömäinen koira eli rungon pituus on sama kuin säkäkorkeus. Rakenne mahdollistaa sähäkät lähtökiihdytykset ja suuren pätkänopeuden. Lyhyttä kokonaisvaikutelmaa korostaa tarkkaavaisuutta ilmentävä kaulan pysty asento.

Pumin pää antaa jossain määrin terrierimäisen vaikutelman pystyjen, kärjistään taittuvien korvien ansiosta. Kihartuva karvapeite on oleellinen rodun tuntomerkki. Väreinä ovat harmaan eri sävyt sekä musta, kellertävä ja valkoinen.

Pumi on kooltaan suomenpystykorvan luokkaa, uroksen ihannesäkäkorkeus on 41-47 cm ja nartun 38-44 cm. Uros painaa 10-15 kiloa ja narttu 8-13 kiloa.

Pomotustaipumuksia

Marjatta Jääskeläinen (kennel Kilvan) ja Liisa Jokinen (Kennel Pajkos) olivat ensimmäisiä rodun maahantuojia. ”Alkuvuodesta 1978 esitettiin televisiossa elokuva, joka kertoi neljän pumin pentueesta” muistelee Arja Lankinen (kennel Eber-Formas).  

”Yhdestä tuli poliisikoira, toisesta paimen, kolmannesta sirkuskoira ja neljännestä kotikoira. Nuo ihastuttavat pennut jäivät mieleemme ja kun lakelandinterrierimme samana keväänä kuoli, alkoi koirakuume nousta. Kuin ihmeen kaupalla juuri silloin Hesarin sivuilla kaupattiin pumin pentuja. Pumi oli tuolloin vielä harvinainen rotu. Meille tuli kesäkuussa 1978 ensimmäinen pumini, Kilvan Formas. Olin tuolloin 13-vuotias ja haljeta onnesta. Meillä sattui hyvä tuuri, vaikka hankimme pennun lehden rivi-ilmoituksen perusteella, saimme kuitenkin luonteeltaan ja ulkomuodollisestikin loistavan pumin. Näyttelykoira siitä tuli, kansainvälinen ja pohjoismainen muotovalio. Karanteenirajat olivat silloin kiinni ja ainoat ulkomaat mennä näyttelyyn ilman karanteenia olivat Ruotsi ja Norja” muistelee Lankinen.

”Ensimmäinen pumi tuli meille vuonna 1986” kertoo Eila Metsävainio (kennel Napos).  ”Meillä oli saksanpaimenkoira, jonka kanssa harrastettiin palveluskoiralajeja ja tokoa ja vihikoira, jonka kanssa jäljestettiin. Halusin pienemmän rodun, joka kuitenkin oppii ja joka haluaa työskennellä. Pumi sopii aktiiviselle perheelle, joka on valmis ottamaan koiran mukaan toimintaan ja joka antaa koiralle peruskoulutuksen. Ilman koulutusta pumi helposti ottaa isännän roolin. Koira viihtyy yhdessä oman perheen kanssa eikä välttämättä ole kiinnostunut muista ihmisistä. Se palvoo omistajaansa. Tästä on hyvä esimerkki meidän Fiona. Fiona oli aluksi sijoituksessa, mutta päätyi meille reilun vuoden ikäisenä. Koira karkaili ikkunasta ja oli aivan mahdoton, tottelematon. Mieheni sanoi, että Fiona saa jäädä meille, jos saan koulutettua siitä tottelevaisen. Paljoa koulutusta ei tarvittu, ja Fiona palvoo minua. Kun Fiona on muun lauman kanssa pihalla ja minä olen sisällä, se tuijottaa koko ajan työhuoneeni ikkunaa” kertoo Metsävainio.

Pumilta eivät paukut lopu

”Pumista tuli minun rotuni sen monipuolisuuden ja näppäryyden ansiosta” sanoo Mirjami Hornela (kennel Kasevan).  ”Yhdessä koirassa on kaikki oleellinen, mitä keskikokoiselta harrastuskoiralta voi toivoa. Pumilta eivät paukut lopu kesken, mutta se myös sopeutuu monenlaisiin olosuhteisiin. Pumeja elää menestyksekkäästi niin aktiivisilla koiraharrastajilla, lapsiperheissä kuin vanhemmillakin ihmisillä. Pumi sopii ihmiselle joka haluaa olla, mennä ja tehdä yhdessä koiran kanssa. Oltiin sitten agilitytreeneissä tai mustikkametsällä, pumi haluaa olla toiminnan keskellä, siellä missä sen perhekin. Vieraisiin ihmisiin suhtautuminen on yleensä melko välinpitämätöntä tai varautunutta johtuen rodun historiasta mm. tilojen pihavahtina, toki usein tapaa sosiaalisiakin pumeja” vakuuttaa Hornela.                                                             

”Perheessämme on ollut pumeja vuodesta 1984, silloin olin 9-vuotias” kertoo Leeni Lastikka (kennel Pusztai Altatodal).  ”Meillä on ollut yhteensä 14 pumia, kolme urosta ja loput narttuja. Ensimmäinen pumimme oli todella vahvaluonteinen koira. Näin sen kerran elämänsä aikana reagoivan väistävästi tai pelokkaasti kun seitsemänkerroksisen suuren kerrostalon julkisivuremontin suojapressu romahti yhtäkkiä sen takana vajaan metrin päähän. Sekin reaktio kesti vain hetken, ja koira juoksi katsomaan mikä sitä oli häirinnyt. Ensimmäinen ihan ikioma pumini tuli vuonna 1995, se oli Unkarin tuonti Sirius (Puszta Kiralya Gala). Pumi on hauska ja huumorintajuinen koira joka tarvitsee rennon ja huumorintajuisen omistajan ja paljon tekemistä ja liikuntaa. Pumeilla tuppaa olemaan kaikki anturit avoinna omistajan mielenliikkeille ja kun omistajaa jännittää tai ärsyttää, se näkyy koirasta, yleensä varsin ikävillä tavoilla. Omat pumini ovat olleet kaikki melkoisen itseriittoisia, sosiaalisia ja riehakkaita tyyppejä. Voisi sanoa jopa vähän rajuja. Toimintakykyä ja taistelutahtoa riittää, ja osalla on myös huomattava puolustushalu” kertoo Lastikka.

Pitkäikäinen harrastuskoira

”Ensimmäisen pumimme ostimme Aamulehden ilmoituksen perusteella kesällä 1989” muistaa Helena Mattila (kennel Karvakorvan).  ”Tarkoituksena oli saada lenkkikaveri ja perheenjäsen, mistään kummemmista harrastuksista tai kasvattamisesta ei ollut minkäänlaista ajatusta. Ensimmäinen pumimme oli Karvakorvan Amanda. Manta eli lähes 18-vuotiaaksi ja oli yli 16-vuotiaana Turun kansainvälisen näyttelyn RYP-3 ja BIS-VET- 3. Jossain vaiheessa päätimme, että toinen pumi pitää saada ja mikäs sen mukavampaa, jos se olisi oman koiran pentu. Perimme Karvakorvan kennelnimen Mantan kasvattajalta ja tänä vuonna tuli 25 vuotta ensimmäisen pentueemme syntymästä. Kotona on ollut monta sukupolvea omia kasvatteja, tällä hetkellä myös ensimmäinen muualla syntynyt eli Unkarista tuotu viisikuinen pentu” kertoo Mattila.

”Ensimmäinen pumini tuli vuonna 1992, halusin koiran, joka on näppärän kokoinen kerrostaloon ja turkiltaan helppohoitoinen” kertoo Marianne Försti (kennel Fifikus).  ”Valkoisen länsiylämaanterrierin jälkeen kiinnosti ajatus saksilla leikattavasta turkista, ja koirasta jonka kanssa pystyy harrastelemaan. Ensimmäisen koiran kanssa opettelin näyttelyissä käymistä, ja siihen soveltuvaa trimmaamista. Leikkaamalla oppii, kirjasta katselin minkä näköinen sen kuuluisi olla. Näyttelyarvosteluista lueskelin missä karvaa oli liikaa ja missä liian vähän. Mieheni Jyrkin kanssa hankimme toisen pumin ja sen myötä alkoi agilityn harrastaminen ja kasvatustyö. Ensimmäinen tuonti Unkarista tuli viisitoista vuotta sitten. Sen jälkeen olemme tuoneet 13 pumia, kaksi Ruotsista ja loput Unkarista. Toko on ollut harrastukseni näyttelyiden lisäksi. Agilityvalioksi Jyrki on tehnyt kolme koiraa. Muotovalioita on hiukan enemmän” kertoo Försti. 

Kiihtyy nollasta sataan

”Eloisuus ja vilkkaus ei pumilla ole häiritsevän häsläävää käyttäytymistä, se tietää koko ajan mitä tapahtuu ja tulee tapahtumaan, mutta käyttäytyy järkevästi” sanoo Hanna-Leena Pasanen (kennel Teräsvillan). ”Liikkeissään ja elehtiessään pumi on hyvin nopea, hitaimmat eivät pysy sen perässä. Kotona pumi on varsin huomaamaton seuralainen, vaikka seuraa kaipaakin. Omani lepäilevät kotioloissa kuka missäkin mutta tulevat heti esille jos jotain mielenkiintoista tapahtuu. Ensimmäiseni Mimmi oli erikoistunut puheluideni kuuntelemiseen. Elin teiniaikaa ja olin aina menossa pumini ja kavereideni kanssa joko treenaamaan tai lenkille. Aina kun puhelin soi, tuli Mimmin pää sängyn alta esiin kuuntelemaan puhelun sisältöä ja vihjesanojen perusteella se joko valmistautui lähtemään mukaan tai jatkoi lepäilyä sängyn alla” muistelee Pasanen.

Uupumattomuus näkyy siinä, että liikuttamalla peruskuntoista pumia ei saa väsymään, vaan se tarvitsee tekemistä myös pääkopalleen tullakseen oikeasti väsyneeksi. Pumi jaksaa olla koko päivän pihatöissä apulaisena ja illan tullen se vielä kaivaa istutukset ylös maasta” nauraa Pasanen.

”Olemme päässeet kasvatustyössä kovasti eteenpäin luonteiden kanssa ja arat koirat on karsittu melko hyvin pois jalostuksesta” iloitsee Eila Metsävainio. ”Aiemmin arkuus selitettiin pidättyväisyydellä, jota se ei tietenkään ole. Pumi on vilkas koira, mutta kestää myös joutenoloa. Lisäksi sillä on melkoinen ongelmanratkaisukyky. Olen tuonut Pipsan Unkarista ja se todella osaa ratkaista asioita. Pipsa tykkää vesileikeistä ja haluaa, että ulkovesihana avataan. Jos sitä ei muuten avata, Pipsa kaataa ulkona olevan vesikupin, hakee minut paikalle ja näyttää tyhjää kuppia, seuraavaksi Pipsa osoittaa minulle hanaa, joka pitää avata. Siinä on useampi hana, mutta Pipsa osoittaa aina sen oikean. Tyhmempikin ihminen osaa sen avata, jotta saadaan vettä kuppiin” nauraa Metsävainio.

”Meillä on kotona kuuden pumin lauma, viisi narttua ja yksi uros, ikähaarukka vuodesta reiluun kahteentoista vuoteen” kertoo Eeva Mattila (kennel Inflame´s).  ”Luonteet ovat jokaisella erilaiset, iloisuus ja ajoittainen äänekkyys ovat ainoat yhteiset piirteet. Pumilla on selkeä elekieli, joten sen mielenliikkeet on helppo tulkita, ainut haaste on reagoida tarpeeksi nopeasti. Pumin kiihtyvyys nollasta sataan tapahtuu nanosekunnissa. Meidän tulisieluisille nartuille saattaa tulla pientä riitaa uusista leluista yms. turhanpäiväisestä. Varsinkin juoksuaikoina niiden pinna voi olla kireällä, riittää että toinen vain katsoo liian kauan. On minun vastuullani huolehtia ettei ketään turhaan höykytetä, joten seuraan niiden eleitä ja puutun tarvittaessa asiaan ennen riidan eskaloitumista” kertoo Mattila.

Pumia pidettiin aluksi pulin alatyyppinä

Pumia ei pidetä muinaista alkuperää olevana unkarilaisena paimenkoirana. Pumi, pulin alatyyppi, kehittyi spontaanisti puleista, joihin oli sekoittunut ranskalaisia ja saksalaisia paimenkoiria. Pumi ei siis ole syntynyt suunnitellun rodunjalostuksen tuloksena. Ensimmäisen kerran pumia pidettiin erillisenä rotuna vuonna 1920.

Pumin kehityksen alku ajoittuu luultavasti 1700-luvulle, jolloin Saksasta Unkariin tuotujen lammaslaumojen mukana tulleet koirat alkoivat sekoittua alkuperäisten pulien kanssa. Nämä paimenkoirat olivat kaukana puleista sekä ulkonäöltään että luonteiltaan. Nykyään erot ilmenevät keskipitkässä turkissa, pitkänomaisessa kuonossa, liikkuvissa korvissa, korkeammalle kiinnittyneessä ja avoimemmassa hännässä sekä eloisammassa luonteessa verrattuna puliin.

Vaikka pumi koirarodun nimenä löytyy kirjallisuudesta jo vuodelta 1795, ne tunnettiin vielä puleina pitkän aikaa. Pulin ja pumin eriytymisen alkuaikoina oli epätietoisuutta pumin nimestä ja ne sekoitettiin keskenään aina 1920-luvulle asti. Kahden vuosisadan aikana syntyi monta teoriaa rodun nimen alkuperästä.  Kaikkien näiden teorioiden vuoksi on nimen alkuperä edelleen epäselvä.

Emil Raitsits, arvostettu tutkija, kirjailija ja kynologi kiinnitti erittäin paljon huomiota unkarilaisiin paimenkoirarotuihin uransa alkuaikoina ja hän otti osaa väittelyihin näistä roduista juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa. Vuonna 1919 Sandor Lovassy kirjoitti pumista pulin erillisenä alatyyppinä, joka oli yleinen Somogyn ja Zalan seuduilla Balaton-järven etelä- ja länsipuolella.

Raitsits sai Unkarin Kennelliiton kiinnittämään huomion tähän pieneen paimenkoiraan vuonna 1921 ja pian luetteloitiin unkarilaisten paimenkoirien kantakirjaan tyypillisiä tämän rodun edustajia. Raitsitsin rotua kohtaan tunteman kiinnostuksen sekä jatkuvien unkarilaisille kasvattajille ja koirien omistajille osoitettujen anomusten ansiosta pumeja alkoi olla esillä vuosittaisissa kansallisissa koiranäyttelyissä, ensin pulin alueellisena alatyyppinä ja vuodesta 1923 lähtien omana rotuna.

Rotumääritelmään liittyvä epätietoisuus kuitenkin jatkui pitkän aikaa ja siihen selvästi vaikutti 1923 pidetyn näyttelyn luettelo, johon oli kirjattu kaksi standardipumia ja yksi minipumi. Ammattimaisen pumin kasvatuksen perusta luotiin Raitsitsin 1924 kirjoittamassa kirjassa Unkarilaiset paimenkoirat, jossa julkaistiin ensimmäinen täsmällinen rotumääritelmä. Vuoden 1928 alkuun mennessä oli rekisteröity 81 koiraa. Monilla oli jo kolmen sukupolven sukutaulut.  

Ensimmäiset viittaukset pulin ja pumin välisiin eroihin voidaan löytää Raitsitsin kirjasta vuodelta 1924, mutta vasta Csaba Anghi, Raitsitsin kollega ja manttelinperijä, laittoi painoa sille, että suotuisten rotujen sekoittumisen ansiosta pumissa on runsaasti terrieriä. Tämä ei ilmene ainoastaan erotettavissa olevista piirteistä pumin ulkonäössä, vaan se myös määrää pumin olemusta ja luonnetta. Anghi kiinnitti paljon huomiota tähän ominaisuuteen kirjoittaessaan ensimmäisen virallistetun rotumääritelmän vuonna 1935.

Suomeen 1970-luvulla

Ensimmäiset pumit on tuotettu Suomeen vuonna 1973 Unkarista; kaksi narttua, Mocskos Darazs ja Mocskos Dajka, sekä yksi uros, Garanci Tücsök. Tuojina olivat Liisa Jokinen, kennel Pajkos ja Marjatta Jääskeläinen, kennel Kilvan. Samana vuonna syntyivät ensimmäiset pentueet.

Jalostukseen merkittävästi vaikuttanut uros Csillebérci Gazsi Roccó tuotiin 1974 ja fakonvärinen uros Sziki Ijjász sekä kaksi narttua Mockos Göndör Babuci ja Kutyavári Fitos 1976. Nämä seitsemän tuontikoiraa olivat suomalaisen ja pohjoismaisen puminkasvatustyön perusta. 1990-luvun alussa kun pumi oli rotuna runsaimmillaan Suomessa, oli suuri pula jalostukseen käytettävistä erisukuisista koirista.

Pumi on olemusrotu 

”Pumi on varsin eloisa paimenkoira, jolla on uupumaton temperamentti” määrittelee Hanna-Leena Pasanen.  ”Järkevän käytöksensä, eloisuutensa ja ilmeikkyytensä ansiosta pumi herättää huomiota, aina ja kaikkialla. Se on melko äänekäs. Koko sen olemus ilmentää toiminnanhalua; vilkkautensa ja toimeliaisuutensa vuoksi koira on tuskin koskaan paikallaan. Pumi on aina aktiivinen ja valmis johonkin. Arka ja flegmaattinen käytös ei ole rodunomaista. Pumi huomataan kaikkialla juuri sen ulkoisen habituksen vuoksi ja korvat ovat sen ulkoinen tavaramerkki. Ennen kaikkea niistä voi lukea mitä koiralla on kulloinkin mielessä” sanoo Pasanen. 

”Pumin ulkonäkö on omanlaisensa, sen tekevät alati liikkuvat karvaiset korvat, aina hymyssä oleva ilme, terrierimäinen eloisuus ja hyvä ryhti sekä käteen miellyttävän tuntuinen pörröinen, kihara turkki” jatkaa Arja Lankinen.  ”Aikaisemmin pumien tuomarikoulutusta vetänyt Harry Tast aina painotti koulutuksessaan, että pumi on olemusrotu ja se todella pitää paikkansa. Pumi ei ole pumi ilman vilkasta eloisaa olemusta, jota yksilöstä riippuen maustaa enemmän tai vähemmän ripaus terrieriä ja temperamenttia. Paimenkoirana se on uskollinen ja mukava kumppani, joka ei yleensä karkaile ja jolta löytyy tarpeeksi miellyttämisenhalua ja pehmeyttä, ollakseen helposti koulutettavissa vaikka mihin lajiin. Rotu on myös erittäin älykäs. Älykkyyden ja oppivaisuuden kääntöpuolena on se, että huonot tavat ja asiat opitaan myös nopeasti, pumi vaatiikin määrätietoisen ja yhdenmukaisen koulutuksen. Koiralla on myös vartiointiviettiä ja se voi olla vahvastikin pidättyväinen. Pumi pitää sosiaalistaa pentuna huolellisesti” korostaa Lankinen.

Myös ajatusten lukija

”Tällä hetkellä laumassani on neljä pumia ikähaarukalla 2-15,5 vuotta” kertoo Leeni Lastikka.  ”Vanhin koirani Hissu (uros) on ehdottomasti elämäni koira, joka on tehnyt kaiken mitä vain ikinä keksinkin sen kanssa harrastaa ja tehdä, kaikkensa antaen ja loputtomasti yrittäen. Sen katse on seurannut minua nämä kaikki vuodet herkeämättä. Olen sille kaikki kaikessa ja se varmasti kokoajan tiedostaa missä olen, vaikka se ei koskaan ole ollut sylikoira eikä edes mikään sohvakoira. Hissu lukee ajatukseni ja mielenliikkeeni ja reagoi niiden mukaisesti. Kiireisimmälläkin lenkillä se kääntyy kymmenen metrin päässä katsomaan minua kysyvästi heti kun alan päässäni pyörittää huoliani. Sillä on myös tapana ilmoittaa tuttujen kipeytymisistä usein ennen kuin asianomainen itse edes asiaa tietää. Ensimmäinen oma pumini Sirius oli tässä asiassa samanlainen” kertoo Lastikka.

Kiva ulkonäkö rodulle haitaksi?

Rodulla ei tällä hetkellä ole palveluskoiraoikeuksia, mutta bh- eli käyttäytymiskokeen suorittaneita on useita. Rotuyhdistyksen tavoitteena on saada rodulle takaisin kilpailuoikeus palveluskoirakokeisiin.

”Olen omistanut rotua vuodesta 1993 alkaen” kertoo Terhi Wallin. ”Pumini ovat kaikki olleet luonteeltaan erilaisia, mutta kaikki mukavia harrastuskoiria, jokaiselle on löytynyt laji, joissa ne ovat olleet erinomaisia. Pumissa pidän siitä, että sama koira sopii aktiiviseksi harrastuskoiraksi, mutta voi olla myös kaunis, näyttelyissäkin menestyvä rotunsa edustaja. Tällä rodulla on parhaimmillaan runsaasti harrastusvuosia. Nuoren pumin kanssa ei tarvitse siksi välttämättä kiirehtiä mihinkään ja toisaalta koulutuksen hedelmistä saa nautiskella useita vuosia. Yli kymmenenvuotiaatkin voivat hyvin vielä harrastaa ja kilpailla useissa lajeissa. Oma 13-vuotias urokseni ei edelleenkään koe itseään eläkeläiseksi, vaan sen kanssa on treenailtava siinä missä nuorempienkin, vaikka se ei enää kilpaile. 9-vuotiaan urokseni kanssa treenaan edelleen tavoitteellisesti ja olemme aloittaneet uusiakin lajeja viime aikoina" Wallin jatkaa.

"Olen harrastanut agilitya, tokoa, rally-tokoa, paimennusta, noseworkia, mejää, peltojälkeä. Pumit ovat fiksuja ja nopeasti oppivia. Toivon että kasvattajat pitävät huolta siitä, että rodussa pysyy jatkossakin rodunomaisia piirteitä, draivia, taistelutahtoa ja moottoria, ettei pumista tule liian helppoa joka käteen sopivaa karvapalloa. Pumin ulkonäkö on mielestäni rodun pahin vihollinen. Rakkikoiramainen ulkonäkö on vuosien varrella muuttunut enemmän nallekarhumaisen söpöksi. Turkin sisällä kuitenkin vielä on se sama hyvin aktiivinen rakkikoiran luonne. Pumi kaipaa aktiivista elämää ja johdonmukaista kasvattamista. Jos näitä asioita ei pumin elämässä ole, sen huonot luonteenpiirteet korostuvat” tuumii Terhi Wallin.

"Harrastan koirieni kanssa lähinnä agilityä ja paimennusta” jatkaa Leeni Lastikka.  ”Lenkeillä ja kotona tehdään lisäksi kaikenlaisia temppuja, namien piilotusta, jälkeä ja esine-etsintää. Lisäksi koirani juoksevat paljon irti, kiipeilevät, kaivavat ja uivat. Koen pumin koirana jolle liikkuminen ja oma fysiikka ovat harvinaisen tärkeä osa hyvinvointia ja itsetuntoa. Kaiken puuhan ja aktiviteetin lisäksi pidän todella tärkeänä, että koirilla on ainakin kaksi oikeaa lepopäivää viikossa, jotta kierrokset eivät lähtisi liian korkealle ja kiihtyneenä olo ei yleistyisi tavaksi olla” korostaa Lastikka.

Perusterve pitkäikäinen turkkirotu

”Pumista haaveilevan pitää ottaa huomioon, että pumi on ns. turkkirotu” muistuttaa Hanna-Leena Pasanen.  ”Turkki kasvaa pituutta koko ajan ja rastoittuu ja huopuu ilman säännöllistä hoitoa. Nuoren koiran turkkia pitää kammata viikoittain ja aikuisen koiran turkki vaatii läpikampaamista turkkilaadusta riippuen viikon- kolmen viikon välein. Ideaaliturkki on kiharaa ja karkeaa karvaa, johon eivät lika ja roskat juuri tartu. Turkki lyhennetään käsin tai saksin haluttuun muotoon muutaman kerran vuodessa riippuen siitä käykö koira näyttelyissä. Turkin trimmaaminen on helppo oppia myös itse ja yhdistys järjestää siihen kursseja kysynnän mukaan” kertoo Pasanen.

”Pumi on rotuna varsin terve ja kasvattajat sekä harrastajat ovat hyvin motivoituneita tutkituttamaan koiriaan myös pevisan ja jalostuksen tavoiteohjelman määräysten ulkopuolelta” jatkaa Hanna-Leena Pasanen.  Mm. virallisten selkäkuvien ja kyynärkuvien ottaminen on jo muutaman vuoden ajan ollut enemmän sääntö kuin poikkeus. Kasvattajat ovat myös kiinnostuneet koirien dna-testauksista. Pumien luonteissa ja ulkonäössä on paljon vaihtelua, ja tämä koetaan hyvänä asiana. Kasvattajat tekevät töitä koko ajan tuodessaan ulkomailta eri sukuisia koira ja paljon käytetään myös ennakkoluulottomasti Unkarissa rotuunotettuja pumeja. Edelleen pumipentueeseen syntyy myös ulkoasultaan mudin näköisiä pentuja ja se kertoo omaa positiivista kieltään geeneissä olevasta vaihtelusta” kertoo Hanna-Leena Pasanen.

Haukkuuko pumi aina vai jatkuvasti?

”Pumi tykkää haukkua ja hälyttää oudoista asioista. Se ei siis sovi henkilöille, joiden mielestä koira ei saa pitää ääntä” sanoo Arja Lankinen.  ”Koulutuksella äänekkyyttä voi hillitä, mutta ei sitä koskaan kokonaan saa pois.”

”Ensimmäinen pumini Mimmi otettiin kerrostaloon ja se eli perheemme ainoana pumina ensimmäiset neljä vuotta” kertoo Hanna-Leena Pasanen.  ”Mimmi oli rodulleen tyypillisesti asioita nopeasti havaitseva ja innokkaasti itseään äänellä ilmaiseva koira. Kuitenkin kerrostalossa kaikki naapurimme luulivat sen olevan jotain harvinaista haukkumatonta rotua. Mimmi ei sisällä juurikaan haukkunut, koska sitä oli säännönmukaisesti siitä kielletty ja ulkona Mimmi oli oppinut, että hihnassa ei huudeta. Ääntä siitä lähti vasta kun sen päästi läheisessä metsässä irti. Naapureidemme harhaluulot katosivat kun seuraava pumini Usva tuli. Usvalla oli ihastuttava tapa huudahtaa ystävälliset tervehdykset kaikille ihmisille, jotka se tapasi. Naapureita ei sen äänekkyys haitannut, koska se onnistui hurmaamaan kaikki tapaamansa ihmiset iloisella ja avoimella luonteellaan.  Muuttaessani koirieni kanssa omaan kotiin ja taas kerran kerrostaloon Mimmi ja Usva oppivat nopeasti olemaan jopa haukkumatta ovikelloa. Tämä opittu tapa kyllä myös opittiin pois kun tuli muutto omakotitaloon, enkä jaksanut enää vahvistaa hiljaisuutta. Nyt pumini haukkuvat vapaasti ilmoittaen minulle havainnoistaan, kunnes pyydän niitä olemaan hiljaa” sanoo Pasanen.

Omaa kuplivaa kivaa

”Pumi on toimelias otus ja keksii puuhaa ihan oma-aloitteisestikin” sanoo Arja Lankinen. ”Nuppu-pumin ollessa pentu oli se puuhaa vailla ja kierteli ensin läpi perheen muut koirat, yritti nyhtää kaulasta ja korvista ja houkutella leikkiin. Sitten se siirtyi emäntäänsä ja lukuhetken ollessa kesken hätistin sen pois, enkä kiinnittänyt huomiota siihen sen enempää kunnes kuulin outoa pulputusta. Menin katsomaan mitä ihmettä se pentu puuhaa. Nuppu seisoi vesikupin edessä ja työnsi kuononsa veteen ja puhalsi ilmaa sieraimien kautta ja ihasteli kuplia, nosti kuonon pois kupista ja toisti tämän useamman kerran. Kun ei kerran kukaan leiki, niin leikitään sitten yksin” nauraa Lankinen.

Paimennustaipumus syvällä geeneissä

”Muutama vuosi sitten ilmoitin yhden pumini, Twister's Aurora Borealis Repo, paimennustaipumustestiin Hortobagyssa Unkarissa” kertoo Eeva Mattila.  ”Ensin testattiin koiran tottelevaisuutta, mutta Repo päättikin pelleillä. Luoksetulo oli kaikkea muuta kuin tokotason suoritus, mutta pääsimme jatkamaan. Testaus suoritettiin isossa aitauksessa 30 lampaan laumalla. Tuomari komensi koiran irti ja lampaille. Repo päätti, ettei kiinnosta yhtään, seisoi vain kyllästyneen näköisenä. Yksi lampaista alkoi haastaa Repoa, kai sitä ärsytti metrin päässä seisova koira. Silloin Repo heräsi. Miten hienosti se alkoikaan ajaa laumaa; hyvä etäisyys, hiljaa mutta jämäkästi, kävi itsenäisesti keräämässä irtaantuneet lampaat. Hetken kuluttua tuomari halusi, että pysäytän koiran. Tein työtä käskettyä, mutta hermostuksissani en huomannut että näytin reittiä lampaiden ja aidan väliin. Sinne Repo siis meni ja sai lauman irti aidasta ja liikkeelle, yleisöstäkin kuului ihastuneita huokauksia. Tuomari tuli kättelemään ja kehui, miten hieno paimen minulla onkaan. Läpäisimme siis testin kirkkaasti, ensikertalaisina ilman mitään kokemusta. Lopuksi Repo näytti taas omalaatuisen luonteensa eikä tullut luokse kutsuttaessa, jotta olisimme voineet poistua yhdessä näyttämöltä. Se jäi seisoskelemaan lampaiden lähelle, sitten kääntyi kannoillaan ja lähti lönkyttelemään kohti porttia, minä perässä, aplodien saattelemana, pieni häpeän puna minun poskillani” muistelee Eeva Mattila.