Mejä

Mejä-pumi Nuppu

Minua on aina kiinnostanut kaikki koiralle lajityypillisesti kuuluva toiminta ja jäljestys harrastuksena on yksi näistä. Treenasin aikoinaan Usva-pumini kanssa palveluskoirien metsäjälkea ja juuri ennen kisakynnyksen ylittämistä meille tuli kaikenlaisia esteitä ja lopulta rodulta lähti palveluskoiraoikeudet.

Nupun tultua talouteen pistin heti merkille, että se oli muiden pumien tavoin erittäin tarkka käyttämään hajuaistiaan ja osasi marjametsässä jäljittää perheen marjastajan vaivatta. Minulla alkoi taas poltella jäljen treenaaminen ja kisaaminen. Tuolloin ei ollut, toisin kuin nyt, näkyvissä realistista mahdollisuutta hankkia rodulle palveluskoiriaoikeuksia takaisin, joten päätin tutustua lähemmin metsästyskoirille kehitettyyn jäljestysmuotoon eli tuttavallisemmin MEJÄän eli verijälkeen.

Metsästyskoirien jäljestämiskoe on kaikille roduille avoin koemuoto, mikä mittaa koiran halukkuutta ja kykyä seurata haavoittuneen riistaeläimen verijälkeä. Kokeessa on kaksi luokkaa, avoin- ja voittajaluokka. Voittajaluokkaan päästäkseen koiran on saatava avoimesta luokasta kaksi ykköstulosta ja sillä on oltava näyttelytulos. Koira saa Fi Jva tittelin kolmella voittajaluokan ykköstuloksella. Avoimen luokan jälki on 900–1000 metriä pitkä ja voittajaluokan jälki on 1200–1400 metriä pitkä. Koejälki on vähintään 12 tuntia vanha. Mejä-koiria käytetään käytännön jäljestyksessä, kun metsästä halutaan pois kolarihirvet tai metsästysaikaan haavoittuneet eläimet. Koemuodolla on siis myös eläinsuojelullinen tarkoitus ja päämäärä.

Kunnollisen sysäyksen mejän pariin sain, kun olin ajamassa peltojälkeä Nupun ja Usvan kanssa ja seurana meillä oli ystäväni noutajansa kanssa. Siinä jutustellessa aloimme molemmat noitua pk-lajien harrastamisen vaikeutta. Ystäväni tuskaili tottelevaisuusosuuden vuoksi ja minä puuttuvien kisaoikeuksien takia. Keksimme sitten ilmoittautua mejän tutustumisiltaan, jossa tehtiin jokaiselle koiralle jälki ja kerrottiin hieman lajista. Kouluttajina olivat kokeneet mejäharrastajat, joista toinen oli mejätuomari.

Molempien koirat osoittautuivat lahjakkaiksi jäljestäjiksi ja siitä saimme lisää intoa. Tässä vaiheessa päätin osallistua seuraavaan mahdolliseen kokeeseen. Tosin seuraava koe oli jo vajaan kuukauden päästä ja se oli ainoa mihin meillä oli realistista päästä osallistumaan koko loppukauden aikana. Mejäkokeet ovat rajoitettuja koiramäärältään ja yleensä niihin on aina etusijalla järjestävän yhdistyksen jäsenet. Koepaikan varmistuttua piti tehdä kunnon treenisuunnitelma. Mejää ei voi treenata kuten monia muita lajeja, jälki viikossa on hyvä tahti koiran edistymisen kannalta. Kaksi kertaa viikossa on melkein liian paljon useimmille koirille, näin kokeneet kisaajat neuvoivat meitä vasta-alkajia.

Kokeisiin oli siis aikaa neljä viikkoa. Ensimmäiseksi hälytin kokoon saman porukan, jonka kanssa aloitimme aikoinaan pk-jäljen treenaamisen. Toinen näistä oli aikaisemmin mainitsemani noutajaihminen ja toinen oli meidän metsäjälkikouluttajamme. Sain molemmat ylipuhuttua ilmoittamaan myös omat koiransa kokeeseen. Koska mejä oli meille kaikille kolmelle uusi tuttavuus, teimme treenisuunnitelman pk-jälkeä ajatellen. Kävimme hyvin antoisia pohdintoja siitä, miten nämä kaksi jäljestämisen muotoa eivät loppujen lopuksi eroa kovinkaan paljoa toisistaan kouluttamisen puolesta. Se, mitä koira jäljestää on eri, mutta samaa työtä koira kuitenkin tekee ja samat lainalaisuudet koiran nenänkäytössä pätevät kummassakin lajissa.

Ihmisjäljen ja verijäljen suurin ero on siinä miten se kiinnostaa koiraa. Suurin osa koirista lähtee luontaisesti seuraamaan verivanaa. Tiedän toki muutaman koiran, jotka ovat kangistuneet kauhusta verijäljen päähän, mutta yleensä koiria kiinnostaa veri luontaisesti enemmän kuin vieraan ihmisen haju. Ihmisjälkeen toki yleensä liitetään heti alkuun ruoka ja jäljen tallustaa alkuun koiran oma ihminen. Verijäljessä jäljentekijä vetää perässään veristä sientä. Verta käytetään avoimessa luokassa 1/3 litraa. Koejäljen ollessa 900 metriä pitkä, jokaisen kolmensadan metrin matkalle käytetään siis noin 1dl verta. Parhaimmillaan koejäljellä kulkee ennen veristä sientä kolme ihmistä. Ensimmäisenä kulkee jäljen suunnistaja kartan ja kompassin kanssa. Perästä tulee jäljen merkkaaja, joka piilomerkitsee koejäljen. Jälkimerkit eivät siis näy koiran ohjaajalle, ellei ohjaaja kulje koko jälkeä selkä menosuuntaan. Jäljen merkkaajan perässä kulkee sienenvetäjä ja viimeisenä tulee verinen sieni. Kokeissa menestyvät parhaiten jälkikoirat, jotka osaavat ajaa sekä ihmisjälkeä, että verijälkeä. Niille koirille koejälki on kuin leveä hajupolku. Käytännön työtilanteessa, missä etsitään oikeasti haavoittunutta hirveä, tilanne on sitten ihan toinen.

Teimme siis ennen koetta muutaman lyhyen koejälkeä mallintavan jäljen. Aloitussuoran päässä oli makaus, jonka koiran tuli ilmaista nuuhkimalla. Makauksen jälkeen lähti 90 asteen kulma oikealle tai vasemmalle ja heti sen perään aloitussuoran pituinen matka. Tämäkin suora päättyi makaukseen, josta taas lähti suorakulmainen kulma samaan suuntaan kuin edellinen kulma. Kolmannen osuuden jälkeen ei tullut enää makausta vaan kaato, josta koiran tulisi löytää jäljestettävä eläin. Makaus on siis kohta, missä haavoittunut eläin on pysähtynyt makoilemaan ja vuotamaan lisää verta. Kokeessa makaukset ovat kooltaan 30 cm x 30 cm ja se tehdään maahan siten, että maan pintakerros potkitaan kunnolla rikki. Makauksen kohdalla verinen sieni veretetään uudelleen ja verta myös tipotellaan ympäri makausta. Avoimessa luokassa verta käytetään makauksella sieneen ja maahan yhteensä noin 1 desilitra.

Mejässä ideana on jäljestää haavoittuneita riistaeläimia ja kokeessa tuo eläin on aina hirvi. Kokonaista ruhoa korvaa koetilanteessa pakastetuore hirven sorkka. Koiran tulisi mennä itsenäisesti ja rohkeasti sorkan luokse ja haistella sitä kiinnostuneesta. Treenatessa kannattaa käyttää aina hirven tai naudan verta. Pohjoisen poronhoitoalueella on vakiintuneena treenikäytäntönä ettemme ikinä käytä poron verta, vaikka sitä saa pakastealtaasta siinä missä naudan vertakin. Ennen kuin sieni veretetään ensimmäisen kerran, se tulisi kastella vedellä täysin märäksi. Nyrkkisääntönä on, että vesi ei saa tippua sienestä, mutta sen pitää olla sen verran märkä vedestä, että veri irtoaa siitä hyvin maastoon.

Meillä oli Nupun kanssa alkuun hieman ongelmia pysähtyä merkkaamaan makaukset, sillä itse jälki veti koiraa niin voimakkaasti. Makauksen merkkaamiseen riittää ko. alueen intensiivinen haistelu, joten treeneissä piilotin kunttaan verilätyn palasia koko makauksen alueelle. Toinen ongelma meillä oli hirvensorkan tutkiminen. Nuppu ei ollut alkuun tarpeeksi kiinnostunut sorkasta, joten treeneissä tungin koparoiden väliin herkkuja. Opetin siis koiralle, että sorkkaa kannattaa sorkkia namien toivossa. Ennen ensimmäistä koetta ehdimme tehdä kaikkiaan kolme jälkeä, joiden yhteispituus oli melkein yhtä pitkä kuin avoimen luokan kisajälki. Tulin siihen tulokseen, että tarpeeksi motivoitunut koira jaksaa jäljestää 900 metriä. Päätin treeneissä vain vahvistaa tuota motivaatiota lyhyillä jäljillä ja onnistuneilla suorituksilla. Kokeessa jälki on vähintään 12 tuntia vanha, mutta treeneissä olemme tehneet pisimmillään 26 tuntia vanhoja jälkiä hyvällä menestyksellä.

Koeviikonloppu on aina kaksipäiväinen, sillä kilpailijat tekevät koejäljet itse edellisenä päivänä. Koemaksu on kallis ja se vaihtelee n. 80 eurosta 120 euroon. Jäljentekijöille palautetaan osa koemaksusta, yleensä melkein puolet. Kisajäljen tekeminen ja opastaminen kokeessa on yleensä edellytys koepaikan saamiselle. Minua jännitti ensimmäisessä kokeessa koejäljen opastaminen enemmän kuin oman suoritus. Mikäli jäljentekijä mokaa jäljen tekovaiheessa tai opastamisessa suoritusvuorossa olevan koiran suoritus saatetaan hylätä. Jäljentekijä on siis vastuussa toisen koirakon suorituksen onnistumisesta niiltä osin. Onneksi ensimmäisen kokeen tuomari sattui olemaan tuttu ja oli tekemässä jälkiä kaverina. Minulla oli siis turvana se, että jos kadotan jäljen niin tuomari ainakin tietää missä se menee. Oppaan tehtävä on siis kulkea koko ajan koejäljellä merkkinä tuomarille missä jälki kulkee. Sen mukaan tuomari sitten arvostelee koetta suorittavan koiran työskentelyn. Lauantaina teimme jäljet hautumaan sunnuntaita varten. Koepaikaksi sattui minulle hyvin tuttu metsäpalsta. Olin ollut samalla alueella tekemässä palveluskoirakokeiden jälkiä useana vuonna. Maaston tuttuuden vuoksi tiesin, että sinne oli helppo eksyä.

Koe alkoi siis sunnuntaina puoli kahdeksan aikaan jälkien arpomisella ja laukauksensietotestillä. Kaikki koirat kytkettiin ryhmänä puihin 6 metrin jälkiliinoillaan ja ohjaajat menivät ampuvan tuomarin taakse muutaman kymmenen metrin päähän. Nuppu oli hieman hämillään kun otin sen autosta. Häntä oli löysänä ja siitä näki, että sillä oli muuta laumaa hieman ikävä. Laukauksen kajahdettua Nupun koko olemus muuttui kuin ammuttuna. Häntä meni tiukkaan kippuraan selän päälle ja korvat pystyssä se kuunteli ääntä. Koko koira siis terästäytyi, kuten toivoinkin käyvän, ja se alkoi haukkua äänen lähdettä reippaana. Sama oli ollut näkyvissä kun harjoittelimme ampumista ennen koetta. Harjoituksissa Nuppu pyrki aktiivisesti ampujan luokse ja saman se olisi tehnyt kokeessakin, jos olisi vain päässyt.  Mejässä ei koejäljelle pääse sellaiset koirat, jotka pelkäävät laukauksia, vaa niiden suoritus hylätään saman tien.

Laukaustestin jälkeen pääsimme odottelemaan jäljelle lähtöä. Tässä vaiheessa jäljet oli arvottu osallistujille ja tuomari oli puhuttanut kilpailijat. Metsästysmajalla oli tarjolla runsas aamiainen, mutta jännityksen vuoksi mikään ei maistunut minulle. Jäljelle lähdimme omasta ryhmästä ensimmäisenä. Nuppu nosti jäljen heti ja lähti innokkaasti ajamaan sitä. Minulla olisi ollut ensimmäiset 10 metriä mahdollisuus opastaa koiraa jäljellä vaikka kirsusta pitäen, mutta itselläni oli hieman kädetön olo. Aloitukseen olisi kuitenkin kannattanut satsata vielä enemmän, sillä siitä saatavat pisteet tulevat puhtaasti ohjaajan toiminnasta. Nuppu oli melkein liian hätäinen jäljellä, sillä etenimme reippaaseen tahtiin. Jäljestämisen sopiva nopeus riippuu tuomarista, eli koirakon tulisi kulkea sellaista vauhtia, että tuomari pysyy matkassa. Tuomari sanoo kerran liian nopeasta vahdista ja sen jälkeen antaa koirakon paahtaa eteenpäin yksinään. Meillä tuomari onneksi sanoi, että nopeus on juuri siinä rajoilla, että hän vielä pysyy matkassa. Nopeus sai aikaan sen, että Nuppu teki turhia pistoja sivulle. Se ikään kuin teki koko ajan siksak-liikettä. Hitaammassa vauhdissa kaikki ylimääräinen liikehdintä olisi jäänyt pois.

Meidän koejälki oli huonosti piilomerkitty eli kilpailijana minä tiesin koko ajan missä jälki kulkee ja sen, onko koira jäljellä. Tiedolla ei sinänsä ollut merkitystä, koska ohjaajalla ei ole mitään mahdollisuutta puuttua koiran tekemisiin tuomarin alati valvovien silmien alla. Sitä pitää mennä minne koira vie. Nuppu teki kaksi hukkaa jäljellä. Ensimmäinen tuli ensimmäisen makauksen jälkeen, jolloin Nuppu lähti vasemmalle, vaikka jälki kääntyi oikealle. Jouduin kulkemaan matkassa siihen asti, että tuomari palautti meidät jäljelle. Tässä vaiheessa tiesin, että mahdollisuus ykköstulokseen oli mennyt. Toinen hukka tuli suoralla. Jokin eläin oli tehnyt niin iljettävän jätöksen keskelle jälkeä, että Nuppu päätti lähteä kiertämään sen rinteen alareunaa. Harmi vain, että se kadotti jäljen ja tuomari palautti meidät toisen kerran takaisin siihen missä jälki kulki. Enää oli mahdollisuus kolmostulokseen. Nuppu nosti heti jäljen uudelleen ja loppu meni suhteellisen hyvin. Nupun kaatokäyttäytyminen oli suhteessa treenaamiseen. Oppimisen kannalta oli onni, että tiesin koko ajan missä jälki kulkee. Pääsin tarkkailemaan miten koirani työskentelee ja miltä se näyttää, silloin kun se ei oikeasti ole enää jäljellä. Ero oikean jäljestämisen ja valejäljestämisen välillä oli huima.

Oman suorituksen jälkeen minun piti napata sorkka pussiin ja pakata tuomari ja koira autooni ja huristella tekemälleni jäljelle. Ensimmäisenä juotin Nupun ja sen jäljeen juoksutin sorkan jäljen loppuun kaadolle. Jäljen alussa odottelivat suoritusvuorossa oleva koirakko ja tuomari. Minun tehtävä oli näyttää mistä jälki alkaa ja sen jälkeen pysyä jäljellä. Opastettava koirakko kulki koko ajan noin viisi metriä jäljen sivussa. Oli hirveän haasteellista pysyä itse jäljellä koko ajan. Varsinkin kun en itse ymmärrä kartan ja kompassin käytöstä mitään. Oppaan turvana ovat piilomerkit, jotka pitäisi nähdä selkeänä merkkivanana kun katsoo jälkeä taaksepäin. Selvisin hommasta kunnialla ja pääsin heti purkamaan tekemäni jäljen, eli keräämään jälkimerkit pois metsästä. Tämän jälkeen ajoimme Nupun kanssa takaisin metsästysmajalle syömään lounaan ja odottelemaan muita kisaajia jäljiltä takaisin. Siinä saikin odotella useamman tunnin ennen kuin pääsimme kuulemaan tulokset.

Tuomarin arvostelu Nupun työskentelystä:
"Hieman hätäinen, mutta innokas lähtö. Nuppu jäljestää pääsääntöisesti ilmavainua käyttäen. Osuudet edetään ihan jäljen tuntumassa, mutta kaikilla osuuksilla tehdään kaarroksia ja pistoja jäljen sivuun liian nopeasta vauhdista johtuen. 1. kulmalla Nuppu lähtee määrätietoisesti väärään suuntaan, josta hukka. Määrätietoinen poistuminen toistuu 2. osuuden alussa, joten 2. hukka. 2. kulma ratkeaa laajahkolla tarkistuslenkillä. Molemmat makaukset merkataan hyvin pysähtyen. Kaadolle tullaan suoraan ja sitä nuuskitaan hetki ennen matkan jatkumista. Kaadosta saisi olla kiinnostuneempi. Nuppu osoittaa osaavansa jäljestää, mutta työmotivaatio ei tänään riitä ihan koko jäljen matkaa." AVO 3, 24 pistettä.
Olin tuloksesta enemmän kuin onnellinen. Tuomarin mielestä Nupussa olisi ainesta lajiin ja se motivoi treenaamaan lisää.

Seuraava koe olikin jo elokuussa,  joten emme ehtineet treenata juuri edellistä enempää. Keskityin treeneissä makauksiin, kulmiin ja kaatoon. Koepäivän sää oli ihan hirveä, ilma oli painostava ja kuuman kostea ja juuri ennen meidän vuoroa alkoi raju ukonilma. Olin joutunut ottamaan koko pumilauman mukaan kokeeseen. Odottelimme omaa vuoroamme autossa keskellä ei mitään ja tunnelman ylläpitämisestä vastasivat mummokoirat. Toinen valitteli tylsyyttä ja toinen keräsi ahdistusta aikaisemmin ammutuista laukauksista ja jylläävästä ukonilmasta. Nuppua ei mummojen metkut paljoa kiinnostanut, vaan se torkkuen odotteli omaa vuoroaan. Meidän vuoron alettua jylinä loppui. Sade ei ollut yltänyt meidän jäljelle asti, mikä olisi helpottanut koiran työskentelyä.

Tällä kertaa koejälki oli keskellä parasta marjamaastoa. Hetkeä aikaisemmin jälkemme päältä oli jouduttu ajamaan lauma marjastajia pois. Maasto oli osin mukavaa mäntymetsää ja osin täynnä kaatuneita puunrunkoja, joiden alta Nuppu sulavasti pujahteli minun etsiessä epätoivoisesti jalansijaa. Jälki oli niin hyvin piilomerkattu, etten tiennyt yhtään olimmeko jäljellä. Tuomari ei sanonut meille missään vaiheessa yhtään mitään. Se oli hyvä merkki. Nuppu pysähtyi muutaman kerran vetämään henkeä ja katsahti minuun kuin kysyen neuvoa. Minä tiirailin taivasta ja jätin päätöksenteon koiralle. Muuten se kulki jäljen päällä kuin juna raiteilla. Sain edelleen koko ajan jarruttaa sitä liinassa, mutta se ei tuntunut haittaavan Nuppua. Niin vain Nuppu löysi kaadolle ja varovaisesti merkkasi sen. Olin niin onnellinen Nupun hyvästä työskentelystä, etten osannut enää jännittää opastamista. Se meni omalla painollaan ja oli edellistä kertaa opettavaisempi.

Maasto oli minulle sen verran tuntematon, että ensimmäistä kertaa minua hieman hirvitti lähteä karhukammoisena purkamaan jälki yksin. Onneksi purkaminen tapahtuu lopusta alkuun ja minun oli helppo seurata oransseja hintalapputarroja ja repiä niitä samalla irti puista. Taisin purkaa jäljen ennätysnopeaa, kun vielä kaikenlisäksi painoi huoli koirista, jotka odottelivat autossa kuumuuden keskellä. Auton ikkunat olin aukonut sen verran, ettei kukaan niistä mahtunut luikertelemaan ulos ja vesikuppeja oli autossa peräti kaksin kappalein. Autolle päästyäni siellä odotteli kolme tyytyväistä koiraa. Tälläkin kertaa saimme odottaa kauan ennen kuin kaikki olivat löytäneet sorkkansa ja päässeet metsästä takaisin majalle. Odottelin jännittynein tunnelmin tulosten julkaisemista. Päättelin, että olisimme voineet tehdä jopa ykköstuloksen arvoisen suorituksen.

Tuomarin arvio suorituksesta:
Hieman hätäinen lähtö. Nuppu lähtee etenemään rauhallisesti jäljen päällä edeten. 1. kulmalle tullaan suoraan, mutta koira kävelee makauksen yli, kulma suoraviivaisesti 2. osuuden aikana koira ei tee juuri ylimääräisiä liikkeitä ja kulmalle tullaan jäljen päällä, makauksia tutkitaan hieman ja kulma tarkastuslenkillä. 3. osuus rauhallista jäljestystä sorkalle jota tutkitaan alkuun varovaisesti. Erinomainen suoritus" Pisteet 44, AVO 1 sijoitus 2/4

Nuppu osallistui siis rotunsa ensimmäisenä suomalaisena edustajana 2011 mejäkokeiseen ja nousi seitsemällä kokeella voittajaluokkaan, jossa on jatkanut kisaamista mieheni kanssa minun keskittyessä nuorempien pumiemme treenaamiseen lajin parissa. Nupun koejäljet ovat olleet vaihtelevia, se joko tekee täydellisen tarkkaa työtä jälkiliina soiden kireyttä tai vaihtaa lennosta tuoreille poronjäljille. Meillä on myös ollut jäljillä monenlaista huonoa tuuria. Yhdessä kokeessa löysimme hirvensorkan sijaan jäljen tuntumasta kuolleen poron väisteltyämme ensin maastopyöräilijää ja mopopoikia. Metsässä voi törmätä mihin tahansa, mutta onneksi karhua ei ole vielä osunut meidän kohdalle.

Suosittelen lämpimästi mejän kokeilemista kaikille pumin omistajille pumiensa kanssa. Se on helppo ja mielekäs tapa aktivoida koiraa, vaikka ei kokeisiin tähtäisikään! (Teksti: Hanna-Leena Pasanen)

Lisätietoa mejästä Mejä-Ylituomareiden sivuilta.
Ensi kertaa kokeessa.